 |
|
|
Sijainti: Lippukunta » Historia » Kun Toikkasen Ahti partiolaisia viiksi-Fordilla kuskasi...
Historiikkia
Kun Toikkasen Ahti partiolaisia viiksi-Fordilla kuskasi...
Sukelletaan 1950-luvun loppuun, kempeleläisen partiotoiminnan alkuaikoihin. Katsotaan, miten partiolaiset saivat nykyisen Kiieskolonsa, kuka keksi Samposten huivimerkin, keneltä saatiin maksuna "miljoona markkaa rakennustarvikkeista", missä kisoissa piti osata valjastaa hevonen... Oppaina lippukunnan alkuaikoihin toimivat Ensiö Lötjönen, Ahti Toikkanen ja Hannu Toikkanen.- Meitä sattui olemaan Kempeleessä kaksi partiolaista. Konolan Juhani ja minä, joille nyt jo edesmennyt Martti Holma kerran syntymäpäivillään paukautti, että "kempeläiset opettajat ne ei viitsi tehdä mitään".
- Konolan Jussi siihen taisi sanoa, että jos vaan maata meille laitat niin me pannaan lippukunta pystyyn. Siihen Martti, että "tulkaa maamiesseuratalolle". Siitä se lähti, Lötjönen muistelee.
Elettiin vuotta 1959. Maamiesseurantalo (entinen meijeri ja entinen suojeluskuntatalo) aseman takana oli siis kempeleläisen partiotoiminnan "ensikoti".
Maamiesseuralla toimittiin, kunnes saatiin oma mökki. Sen hommasi Ahti Toikkanen. Mökki käsitti yhden huoneen ja saunarakennuksen.
- Pirttiosa oli ehkä neljä metriä kertaa neljä metriä. Toinen pieni huone saatiin käyttöön, kun saunarakennukseen tehtiin puulattia. Lötjönen muistaa.
Mökki sijaitsi Pohjolan Kaapelin pääsisäänkäynnin edessä. Monta mutkaa oli edessä ennen kuin partiolaiset pääsivät Kiieskoloonsa Ollilanperälle.
- Oli sellainen Mikkolan mökki, josta kuoli äiti. Maailmalle jo hajaantuneet lapset halusivat muuttaa mökin rahaksi. Menin silloisen kunnanhallituksen puheenjohtajan pakeille ja sanoin, että siinä olisi nyt kunnalle mahdollisuus ostaa halpa mökki. Kuntaa ei asia kiinnostanut, silloin otin yhteyttä Konolaan ja Lötjöseen, Toikkanen kertoo.
Lötjönen jää miettimään, mistäs ne rahat saatiin. Toikkanen muistaa:
- Siitä mökistä ruvettiin kunnan kanssa neuvottelemaan. Kunta neuvotteli samaan aikaan oululaisen Vilmin kanssa, joka ostatteli Kempeleen tiilitehdasta.
Vilmin suunnitelmiin ei partiolaisten omistama kolmionmallinen mökkitontti sopinut ja Vilmi esittikin kunnalle, että jos hän saa partiolaisten tontin, hän ostaa tiilitehtaan - muussa tapauksessa ei.
- Neuvotteluissa kunnan ja partiolaisten välillä päästiin niin pitkälle, että sovittiin seuraavaa: jos partiolaiset luopuisivat tontistaan Vilmin hyväksi, kunta antaisi purettavasta tiilitehtaasta saatavan järeän puutavaran partiolaisten tulevan talon runkotarvikkeiksi ja lisäksi tontin Ristisuonperältä.
Mutta tontti oli partiolaisille liian pieni. Niinpä kunta antoi vierestä vielä toisen tontin ja lupasi vesi- ja viemärijohdon rakennusalueelle.
- Kauppa syntyi ja Vilmi maksoi partiolaisille "miljoona markkaa rakennustarvikkeista" - sillä nimellä se Vilmin tilikirjoihin pantiin, Toikkanen muistelee.
Kunta antoi lupaamansa rakennustarvikkeet ja ne vietiin luvatulle tyhjälle tontille. Rakennus oli määrä tehdä talkootyönä, mutta hankkeelle ei onnistuttu löytämään valvojaa eli vastaavaksi henkilöksi ryhtyvää. Lopulta tavara ja tontti myytiin.
- Nyt meillä oli rahaa. Kun Takkulan Esko ilmoitti sanomalehdessä myyvänsä omakotitalonsa Ollilanperällä tartuin taas asiaan.
Niin nykyisin Kiieskolona tunnettu rakennus ostettiin partiolaisille.
Lippukunnan nimestä oli ensialkuun kahdenlaista kirjoituskäytäntöä: Sampo-Sepot ja Samposepot.
- Esitin Sampo-Seppoja, mutta nimeä ei hyväksytty sellaisena rekisteriin, se ei kuulemma ollut suomen kieltä. SaSe olisi ollut hyvä lyhenne, vähän kuin KeKi, Kempeleen Kiri, Toikkanen tuumaa.
Lötjönen muistelee, että yhtenä virikkeenä lippukunnan nimeen olisi ollut niin sanottu Sampolan mutka vanhan urheilukentän vieressä. Sampolan risteyksessä oli aikanaan toiminut lottakahvila, jonka nimi oli Sampo-kahvila.
Lippukunnan nimen kirjoittamisesta vallitsi kirjavuus kevääseen 1960 saakka. Silloin tuli vahvistus, että lippukunta oli hyväksytty rekisteriin nimellä Samposepot, joka sitten vakiintui käytäntöön.
Lötjönen sekä isä ja poika Toikkanen muistelevat, että alkuaikoina poikia oli mukana kolmisenkymmentä. Samposepot oli nimenomaan poikalippukunta, jokunen vuosi myöhemmin perustettiin sisarlippukunta Samposiskot.
Pienimmillään Samposeppojen jäsenmäärä oli Lötjösen muistin mukaan Sompion suurleirin aikoihin:
- Silloin meitä oli peräti kolme jäsentä! Lippukunnan jäsenluettelo oli kovin yksinkertainen: siinä olivat Lötjösen Enska, Risto ja Pertti...!
- Kävimme kysymässä silloiselta Pohjan Veikkojen lippukunnanjohtajalta, otettaisiinko meidät kolme sinne. Vastaus oli tyly: ei oteta. Neuvo oli muuttaa lippukunnanjohtajan titteli kolkkajohtajaksi ja ruveta ottamaan pikkupoikia partioon.
Vartion kokoukseen kuuluivat tietyt seremoniat.
- Esimerkiksi, kun vartionjohtajan tiedettiin tulevan, pojat olivat vähää aikaisemmin paikalla ja vj:kin vähän tahallaan viivytteli, että kaikki ehtisivät sisään.
- Kun vj sitten tuli, vja teki täydellisen ilmoituksen: se ja se porukka koolla, se ja se puuttuu ja niin poispäin. Homma oli silloin vähän militärisempää, Lötjönen muistelee.
Viiri vartiolla oli aina mukana: sille tehtiin viiritervehdykset ja vartiolla oli nimetty viirinkantaja. Vartiokokouksen olennaisiai osia olivat vj:n kertoma tarina, veljespiiri ja loppuhartaus.
Lippukunnan nykyisinkin käyttämän punavalkoisen huivimerkin suunnitteli Ensio Lötjönen.
- Muutaman illan siinä ompelukoneen ääressä istuin, kun valmistin ensimmäiset huivimerkit vanhasta lakanasta. Punaiset tyylitellyt S-kirjaimet olivat siihen aikaan ommeltuja, eivät painettuja kuten myöhemmin.
Ensio Lötjönen sanoo, että Samposepot rupesivat heti alusta alkaen käymään kilpailuissa. Oman partiouransa yhdeksi helmeksi Ensio nimeää Vuokatin talvikisat, missä harmaassa sarjassa kisannut Naavaparrat-vartio eli Veikko Karvonen, Asko Kuoppamäki ja Ensio Lötjönen sijoittui SM-kisojen kuudensiksi.
- Yhteisikämme oli 129 vuotta. Muistan kuinka paikalla olleet lehtimiehet nauroivat meille ja tiedustelivat, meinaammeko selvitä metsästä poiskin, olihan reissusta tulossa vähintään 50 kilometrin pituinen.
Lötjönen muistaa yhä monia kisan tehtäviä: piti kutoa pannulappu, valjastaa hevonen ja tehdä sillä lenkki, peruuttaa traktori peräkärryineen talliin, tehdä moottorisahalla puuveistos...- Naavaparrat ei pärjännyt niinkään ajassa vaan taidossa.
- Se olikin ankeaa aikaa, kun poikien olisi aina joskus pitänyt päästä liikkumaan eikä autoa ollut kenelläkään. Minulla oli yhteen aikaan seitsemän hengen Viiksi-Foorti vuosimallia 1928. Sillä minä ensialkuun poikia kuljetin, Ahti Toikkanen sanoo.
Ensio sanoo muistavansa aina reissun, kun oltiin yötä louteessa.
- Lumi oli satanut maahan, ympärillä paloi tulia. Me teimme pärekoria jäätyneestä puusta. Nuotiolla ensin lämmitettiin vettä, että saatiin kiskotuksi päreet irti. Jotta päreet saatiin taipumaan, kasteltiin kuumassa vedessä pyyhe, käärittiin päreet pyyhkeen sisään ja kaadettiin vielä kuumaa vettä päälle.
- Kun pärekorit oli saatu valmiiksi, pantiin pitkäkseen. Kuoppamäen Asko rupesi laulamaan hengellistä laulua "En voi ymmärtää kun kaiken päivää saamme raataa ja ahertaa --" Se oli mahtava tunne.
Miehet uppotuvat partiomuistoihinsa.
Nyttemmin Ahti Toikkanen on edesmennyt.